| Julkaisuvuosi: 2006 Sis. biisit:
Real Master
Little Pleasure
American Baseball Cap
Witch
Sanottua:
Bo Diddleyn juureva rock kohtaa Televisionin kieron indiekitaroinnin, siinäpä helsinkiläisten pitkän linjan rokkareitten perustaman Lockmanin teesit. Verrokeiksi tarjotaan mm. New York-punkkia, The White Stripesia, Tuomari Nurmiota ja Nights Of Iguanaa. Neljän biisin demollaan yhtye esittelee osaamistaan rouhean, mutta pienieleisesti astelevan rockin parissa, johon Heikki Portaankorvan toteava laulu sopii mainiosti. Välillä hiukan revitelläänkin. Vaikka homma rullaa rupisen raskaasti, pysyy yleisilme melko kepeänä. American Baseball Cap jopa virnuilee rennosti. Tietysti hyvästä kaavasta toivoisi jatkossa syntyvän näitäkin vahvemmin mieleen jääviä veisuja, mutta hyvällä tiellä tässä ollaan.
Ilkka Valpasvuo/Desibeli.net
Huonomminkin voisi rock-yhtye esikuvansa valita. Lockman nimittäin pyrkii promokirjettä lainatakseni puuttuvaksi linkiksi blues-jäärä Bo Diddleyn ja Televisionin väliin. Pätevästi bändin kone tällä ensimmäisellä demollaan eteenpäin puksuttaa, vaikka varsinaiset ässäbiisit vielä antavat odottaa itseään.
Soittopuolella ei ole paljon toivomisen varaa. Kokeneet karpaasit ryynäävät kulmikasta bluesrockiaan varmalla otteella ja rouheilla soundeilla. Kitarat muuten tuovat useammankin kerran mieleen jo mainitun Televisionin ohella myös White Stripesin. Rytmiryhmä jyrää myös kepeästi, kirkkaimmaksi esimerkiksi nostaisin Witch-kappaleen timanttisen bassokuvion.
Laulupuoli ei ole korvaani yhtä onnistuneen oloinen. "Hermo" Portaankorvan tulkinta jää turhan usein mitäänsanomattomaksi läpiluennaksi, mitä korostaa laulun peittyminen muiden instrumenttien alle. Korkeammat, Jack White -tyyliset laulut toimivat tosin erinomaisesti. Harmi vain, että niitä kuulee kovin vähän.
Noh, oli miten oli, Lockman on erittäin mielenkiintoinen tuttavuus. Yhtyeen repertuaari on sen verran laaja jo nyt, että niitä varsinaisia timantteja tulee varmasti hioutumaan jatkossa. Tämä demo toimii oivana merkkinä siitä, että jotain hienoa on lupa bändiltä odottaa.
Juho Leppänen/Noise.fi
Helsinkiläisten pitkän linjan rokkimiesten yhtye yhdistelee sujuvasti junnaavaa indie-säröä astetta juurevampaan rock-laukkaan. Neljän biisin näytteeltä nousee ennen muuta hyvä meininki ja sellainen mukavan kiireetön rentous, mikä ei yhtään vähennä soiton menevyyttä. Hetkittäin homma uppoaa hiukan liikaa keskinäiseen pyörteilyyn, eivätkä soundit ja iskevyys ole vielä ihan nappiin asti hioutuneita. Mutta pyrkimyksessään kohti Bo Diddleyn ja Televisionin puuttuvaa lenkkiä Lockman on kyllä ihan hyvässä vauhdissa.
Hyvää: irtonaisuus, menevyys, rentous
Kehitettävää: vielä täytyy hioa, jos todellisia helmiä halutaan luoda
Ilkka Valpasvuo/Vertigo |  |  |
